Alpakka ja historian siivet

Kamelieläimiin kuuluvien alpakoiden (Vicugna pacos) esi-isiä on pidetty hienon villansa vuoksi kotieläiminä ainakin 6000 vuotta. Nykyistä pienikokoisempia kantamuotoja tiedetään fossiilisten löytöjen perusteella esiintyneen Pohjois-Amerikassa jo 50 miljoonaa vuotta sitten. Viitisen miljoonaa vuotta sitten näitä eläimiä siirtyi ilmaston lämmettyä Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan saakka, jonne oli tuolloin Beringin salmen kautta maayhteys. Viimeisen jääkauden jälkeen Pohjois-Amerikan kamelidit kuolivat sukupuuttoon. Etelä-Amerikkaan vaeltaneesta kannasta kehittyi Andeilla (Peru, Bolivia ja Chile) nykyiset vikunja ja guanako, alpakan ja laaman villit esi-isät.


Riistaa hankkiessaan esihistoriallinen keräilijä- metsästäjä ihminen huomasi alpakan esi-isien käyttökelpoisuuden. Eläimiä otettiin kiinni, kesytettiin ja alettiin jalostaa: vikunjasta tuli alpakka ja guanakosta laama.


Suurisilmäisen eläimen ryhdissä on jotakin ylevää, joka saattoi olla osasyynä siihen, että Perun inka-kulttuurin aikoina niitä pidettiin kuninkaallisina eläiminä. Inkahallitsijat palkitsivat ylimystöään kankailla, joita käytettiin myös maksuvälineinä. Villakankaiden valmistus oli valtion tehtävä. Inkat kasvattivat ja jalostivat alpakoita nimenomaan erittäin hienon villan vuoksi. Jäänteitä kudonnaisista, joita syntyi ammattitaitoisen jalostusohjelman tuloksina, löytyy yhä arkeologisista kaivauksista. Kaivauksista on myös pystytty päättelemään osan eläimistä päätyneen uhrieläimiksi jumalille.


Alpakoiden ja laamojen jalostustaito katosi vähitellen espanjalaisten vallattua maat 1530-luvulla. Valloittajat toivat alueelle omia kotieläimiään ja ajoivat alkuperäisväestön eläimineen korkeammille karuille alueille ohueen ilmanalaan. Alpakan selviytymiskyky noissa olosuhteissa johtui sen ainutlaatuisesta fysiologiasta.